Erakkoretriitillä

Monta vuotta olin miettinyt erakkoretriittiä, vetäytymistä yksin useammaksi päiväksi jonnekin, missä keskeisin asia olisi ei-minkään tekeminen. Monta vuotta olin valinnut kuitenkin muita asioita. Olin kuullut erilaisista erakkokokemuksista, ja mieleeni oli noussut ennakkoajatuksia, kuten ”jossain kohtaa varmasti pelottaisi”, ”alkaisiko ehkä ahdistaa”, ”onkohan mielessäni jotain haastavaa käsittelemätöntä asiaa”…

Viimein kesäkuussa 2025 päätin kokeilla, miltä se todella tuntuu. Vietin 11 päivää yksin retriittikeskuksessamme Abhayalokassa, mikä tarkoittaa pelottomuuden paikkaa. Olin päättänyt etukäteen, että jos haluan lukea, luen vain yhtä kirjaa ja se oli kotoani mukaan otettu Mother of Knowledge: The Enlightenment of Yeshe Tsogyal. Olin myös päättänyt, että rajoitan päivittäisen muistikirjaan kirjoittamisen muutamaan sivuun.

Ensimmäisenä yönä nukun 11 tuntia. Parina ensimmäisenä päivänä pää käy kierroksilla ja samaan aikaan tylsistyttää niin kamalasti, etten tiedä miten päin olisin. Mieli hamuaa tekemistä, jotain actionia, ärsykkeitä. Niitähän tässä maailmassa riittää. Huomaan, että on vaikea antaa mielen levätä ja olla rauhassa. On vaikea päästää irti kontrollista. Haluaisin soittaa kotiin, mutten soita. Löydän pakastimesta jäätelöä, neuvottelen hetken itseni kanssa ja päätän syödä sitä. Koiranputket ovat todella harsomaisia ja valkoisia. Käki kukkuu. Sisälläni läikähtää ilo.

Sade alkaa. Istun meditaatiosalissa viltin alla. Resitoin Valkoisen Taran mantraa ja säestän itseäni rummulla. Molempiin suuntiin avautuva yhteys. Tanssin Taralle pienen tanssin. Ukkonen jyrisee. Talon portaiden edessä kasvava ruiskukka on avautunut. Näen itseni saniaisten keskellä juurtuneena maahan. Kaikki virtaa.   

Katson ikkunasta, kun jänis istuu keskellä pihaa ja pesee itseään. Syön uunipastaa kylmänä. Sataa kaatamalla. Vihreän teen nimi on Paratiisi. Olen syvästi yhteydessä sisäiseen lapseen ja mielikuvitukseeni. Olen muuttunut kukkaiskuningattareksi.  

Kaksi päivää ennen poislähtöä nousee pelko. Istun talon edustalla, sama auto ajaa muutamaan kertaan hidastetusti talon edessä olevaa tietä, kuljettaja tuijottaa. Kaikki karvat niskassani ja selässäni nousevat pystyyn. Menen sisälle, lukitsen kaikki ovet ja mietin mitä teen, jos tilanne eskaloituu. Puoli tuntia olen jonkinlaisessa valmiustilassa. Sitten rentoudun. Meditoin, teen pujan, menen nukkumaan ja herään aamulla.

Juhannus. Autoja ja ihmisiä on liikkeellä enemmän kuin muina päivinä. Mieleeni tulvii erilaisia muistoja lapsuuden mökkijuhlista. Yhdessäolosta, leikeistä. Hetken tuntuu yksinäiseltä, itkettääkin. En ole koskaan aikaisemmin ollut yksin näin pitkään. Kävelymeditaation aikana pitelen kädessäni vajraa. Annan sen Valkoiselle Taralle.  

Viimeinen aamu. Olotilani: hiljainen, keskittynyt, villi, syvästi elossa.