Harjoittajan muistikirjasta

Kuuntelen musiikkia randomilla, esittäjää en tiedä, en muista. Jossain vaiheessa tarkistan esittäjän, tuttu nimi, mielikuva välähtää ja mitä tapahtuu. Kuuntelukokemus muuttuu. Sama kappale jatkuu, se ei kuulosta samalta. Kuulostaa hyvältä edelleen, mutta ei enää tuoreelta. Vähän kuin musiikki soisi ahtaammassa tilassa. Enkä pysty ravistelemaan mielikuvia pois. Kumma juttu. Näinkö vahvasti mielikuvat ja käsitykset sekaantuvat kokemukseen? Musiikin kuunteleminen on yksi esimerkki. Muut aistit, sama asia. Toinen ihminen, ehkä tuttu, osaanko katsoa tuoreesti? Usein en osaa, en muista. Kun en muista, otan todesta mitä oletan. Oletan mitä olen tottunut kokemaan. Talo tuossa, puu, liikenteen ja ihmisten äänet, tämä muka tuttu maailma. Ja minä itse, sama vanha. Mielen asetukset, en tiedosta niitä. Kun joskus tiedostan, hetki on pysäyttävä. Tiedänkö oikeastaan mitään? Luulen tietävinäni, tietäminen on piiloutunut itse kokemukseen. Mutta aina voi yllättää itsensä. Sitä harjoitus on, sitäkin. Ravistelua ja herättelyä. Aistimuksia tietoisuudessa, ainutlaatuisia, pieniä ihmeitä. Välähdys silmänurkassa, solinaa, pallean liike. Tällainen asenne, rento ja herpaantumaton. Ei yhtään puristava. Ja toinen asia. Bill Nighy jossain clipissä. Puhuu rajan häivyttämisestä näyttelemisen ja muun elämän välillä. Konkreettisesti: odottaa kulisseissa, odottaa lavalle menoa, sukii hiuksiaan. Kun on aika mennä lavalle, lopettaa sukimisen ja ottaa näyttelemis-asennon. Ei! Voi jatkaa sukimista ja kävellä lavalle hiuksia sukien. Opetus! Meditaatio, koko ihminen mukaan, nahkoineen ja karvoineen. Ei tarvitse esittää meditaation harjoittajaa. Tuntea meditaatio-tuntemuksia, ajatella meditaatio-ajatuksia. Ei mitään rajaa. Kaikki mikä ei kuulu harjoitukseen nimenomaan kuuluu harjoitukseen. Epämääräiset kipuilut ja kaipuut, mitä tahansa. Ei tarvitse ottaa asentoja tai ilmeitä.